Kirjailija Eeva Joenpelto (1921–2004) rakennutti 1970-luvulla synnyinseudulleen Sammattiin kodikseen talon, Vares-Kantolan, jonka hän testamenttasi WSOY:n kirjallisuussäätiölle nimeään kantavaksi kirjailijakodiksi. Talon seitsemänneksi asukkaaksi valittiin kirjailija Markku Pääskynen, joka muutti Vares-Kantolaan syksyllä puolisonsa runoilija Saila Susiluodon kanssa.
Markku Pääskynen (s. 1973) viimeistelee tällä hetkellä ensi syksynä ilmestyvää romaaniaan ja miettii ja pohjustaa jo seuraavaa. Hän on julkaissut kymmenen romaania, joista Vihan päivä (2006) ja Sielut (2015) ovat olleet myös Finlandia-ehdokkaina. Lisäksi Pääskynen opettaa Kriittisessä Korkeakoulussa ja Helsingin työväenopistossa.
Saila Susiluoto (s. 1971) taas on palkittu runoilija, joka julkaisi viime vuonna myös ensimmäisen proosateoksensa, esseistisen romaanin Kehrän. Juuri nyt Susiluoto kirjoittaa esseeteosta, jonka hän kuvailee olevan ”hiukan lajien välissä” ja ”laajempi, vaikeampi ja työläämpi” kuin hän alun perin ajatteli.
Haastattelimme kirjailijakodin kahta kirjailijaa sähköpostitse marraskuun loppupuolella heidän asuttuaan Vares-Kantolassa muutaman kuukauden.
Millainen ensimmäinen syksy kirjailijakodissa on ollut?
— Sekä talon töiden että kirjoittamisen kannalta syksy on ollut toimelias ja onnistunut. Pidän puutarhatöistä, ja ne ovat olleet erinomainen vastapaino romaanin loppuun kirjoittamisen lomassa. Henkinen työ ja fyysinen työ ovat muodostaneet ja muodostavat yhdistelmän, joka sopii minulle täydellisesti, Pääskynen kertoo.
Toisaalta syksy on ollut myös kiireinen:
— Kuulimme valinnasta Kreikkaan, jossa olimme kaksi kuukautta kirjoittamassa. Muutto täytyi operoida osin sieltä käsin, kahden viikon kuluttua siitä kun palasimme Suomeen, asuimme Sammatissa, olimme siirtäneet tänne kaikki tavarat ja hommanneet auton ja tyhjentäneet edellisen asunnon. Meillä on molemmilla kirjaprojektit kesken, ja vieraita on ollut talossa paljon. Yhtäkkiä meillä on myös puutarha, joka on vetänyt puoleensa, ja puutarhan raparperit, marjapensaat ja omenat ja syksyn lehdet, syystyöt ja haravointi ja nyt lähimetsien suppilovahverot, Susiluoto kuvailee.
Suurta punaista puutaloa tosiaan ympäröi sieltä täältä villiintynyt puutarha, josta voi vanhojen omenapuiden ja raparperien lisäksi löytää monenlaisia kasveja kirjailijakodin eri aikakerroksilta. On jokaisen talossa kulloinkin asuvan kirjailijan valinta, haluaako puutarhan antimia hyödyntää – Pääskysen ja Susiluodon kommenteissa juuri puutarhan ja luonnon merkitys korostuu.
Kysyttäessä, mikä kirjailijakodissa on yllättänyt, Susiluoto kuvailee kohtaamista vieraanvaraisen helmipöllön kanssa:
— Ensimmäisenä iltana kun olimme kahden, istuimme vilpolassa. Helmipöllö kaarsi pihan ympäri pitkän kierroksen, kuin olisi toivottanut meidät tervetulleiksi. Olen aina rakastanut pöllöjä, on ihana asua tällaisessa paikassa jossa avonaisesta ikkunasta kuuluu yöllä pöllön saalistusääni. Minut on yllättänyt myös se miten paljon olen tajuamattani kaivannut lähemmäs luontoa, miten helpottavalta tuntuu asua näin. Että saa nähdä ja kokea näin paljon kauneutta joka päivä.
Joenpellon rakennuttama puutalo on myös yllättänyt, kodikkuuden lisäksi erityisesti koollaan.
— Tilan määrä on ollut aivan poikkeuksellisen suuri yllätys. Samoin rauha ja kodikkuus. En osannut kuvitella, että näin iso talo olisi myös mukava, viihtyisä ja kodinomainen. Joinakin aamuina herään ja ihmettelen, että kuinka minä nyt näin hienossa paikassa olen, Pääskynen kertoo.
— Talo yllättää minut joka päivä. On ihmeellistä kulkea sen huoneissa, on kuin olisi siirtynyt uneen jossa talo vain laajenee ja laajenee. Talon suuri koko ja lämmin, kodikas tunnelma yllättivät myös. Samoin se miten suuri puutarha todellisuudessa on. Hämmästyttävää on myös miten helposti ihminen tottuu isoon tilaan, Susiluoto puolestaan kuvailee taloa.
Entä mitkä ovat talossa suosikkipaikkanne kirjoittamiselle?
—Kirjoitan mielelläni Eevan työhuoneessa, joka on samalla myös kirjastohuone. Siellä on lämmin, luja tunnelma, Susiluoto kertoo.
Pääskynen toteaa kirjoittavansa pääosin tuvassa, pitkän tupapöydän toisessa päässä.
—Tosin odotan kevättä, kesää ja syksyä, jolloin pääsee yläkerran muutoin lämmittämättömiin huoneisiin kokeilemaan toisenlaisia työympäristöjä.
”Enemmän koti kuin residenssi”
Pääskynen ja Susiluoto ovat työskennelleet myös muissa residensseissä, viimeksi kesällä Kreikassa. Mikä Eeva Joenpellon kirjailijakodissa on residenssinä erityistä?
— Avaruus. Luonto. Rauha. Ja myös se, että Turkuun tai Helsinkiin on lyhyt matka. Kirjailijakoti ei ole mitenkään eristyksissä, vaikka se pikkukylässä sijaitseekin, Pääskynen vastaa.
Susiluoto toteaa, että kirjailijakoti on oikeastaan ”enemmän koti kuin residenssi”:
— Kolmen vuoden aika on niin pitkä, että maisemat, paikat ja talo tulevat eri tavalla tutuiksi. Kirjailijakoti on myös maksuton, mikä on kahdelle kirjailijalle aivan valtava etuoikeus ja helpotus, tässä maailmantilanteessa ja taloudellisessa tilanteessa mahdollisuus hengähtää hetki.
Kirjailijakodin asumisoikeus myönnetään siis kirjailijalle – tai tässä tapauksessa kirjailijoille – kolmeksi vuodeksi.
Saila Susiluoto kertoo odottavansa kolmelta kirjailijakotivuodelta omaa kirjallista kehitystä ja mahdollisuutta keskittyä laajoihin projekteihin.
— Pidän tärkeänä myös ympäröivän luonnon läsnäoloa, sen seuraamista, lintuja ja pihalla vierailevien eläinten maailmaa, sekä sitä millainen talo ja pihapiiri on eri vuodenaikoina.
Markku Pääskynen taas kertoo odottavansa sitä, että kirjoittamisen ja muun työnteon rauha ja vapaus säilyy.
— Ja miksei säilyisi. Sitä paitsi talon tunnelma, ympäristö ja menneisyys ovat suorastaan kirjoittamiseen houkuttelevia ja viekoittelevia.
Eeva Joenpellon hengen ympäröiminä
Sen lisäksi, että Eeva Joenpelto tunnetaan yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista, monet muistavat hänet hänen persoonastaan. Talossa asuneet kirjailijat kuvailevat usein, miten kirjailijakodissa jollain tavalla yhä aistii Joenpellon hengen. Pääskynen on tästä samaa mieltä:
— Sanotaan, että Eeva Joenpellon henki elää tässä kirjailijakodissa, ja siitä olen samaa mieltä: henki elää talossa hyvällä tavalla.
Pääskynen kertoo myös lukeneensa Joenpellon teoksia nuorempana ja nyt lukeneensa joitain niistä uudestaan.
— Useimmat teokset ovat kestäneet aikaa, mikä on harvinaista.
Eeva Joenpelto on ollut myös Susiluodon mielessä:
— Ajattelen Eevaa paljon, hänen traagistakin elämäänsä ja kohtaloaan, hänen valtavaa työteliäisyyttään ja elämäänsä kirjoittavana naisena. Ja että hän on jättänyt tällaisen talon säätiön ja kirjailijoiden käyttöön, se on todella kunnioitettavaa.
WSOY:n kirjallisuussäätiö toivottaa Markku Pääskyselle ja Saila Susiluodolle antoisia kirjoitushetkiä!